sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Menneisyyden varjot


Menneisyydessäni on asioita, jotka seuraavat minua lähes päivittäin ajatuksien ja pelkojen muodossa. Kiusaaminen on ollut yksi ja ehkä isoin vaikuttava asia. Minulle on tapahtunut asioita, joista en pääse irti. Mietin usein, että katuvatko kiusaajat tekojaan, vai muistavatko he ollenkaan että ovat tämmöistä tehneetkään. Olen kokenut sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa.


Muistikuvani ovat osittain niin hämäriä, että en pääse niiden lähelle, joten en näin myöskään pääse niistä eroon. Vaikka jonkun mielestä voi kuulostaa oudolta, että miten koulumaailmassa voi kokea väkivaltaa, se on totta valitettavan useasti. Väkivaltaa kun on niin monenmuotoista.

Yläasteelle mennessäni kiusaaminen paheni. Olin jo kokenut paljon nimittelyä ja härnäämistä ja osittain fyysistäkin väkivaltaa. Yläasteella juttu jatkui, ja kuvioon astui esineillä heittäminen, ahdistelu, fyysinen väkivalta ja juorut. Juoruja on kyllä aina, sitä en voi kieltää, mutta kun koko koulu puhui minusta pahaa ja moni kiusasi, ei tämä ollut enää pelkästään pikku juttu. Minun tavaroitani piilotettiin tahallaan, sotkettiin ja rikottiin.

Kun kiusaaminen oli pahimmillaan, alkoi minulle kehittymään ilmeisesti jonkunlainen paniikkihäiriö ja ahdistus oli kova. Luokassa en voinut keskittyä, sillä useasti minua heiteltiin kumeilla tai kynillä ja häirittiin muuten. Kerran talvella sain kivikovasta lumipallosta päähäni. Opettaja näki tapauksen mutta ei reagoinut asiaan. Minua päin syljettiin, heitettiin esim purkkaa huppuun ja kerran takkini oli sotkettu purkkaan, joka ei sitten lähtenytkään enää pois. Oli eräs paikka missä oli porukkaa tupakalla. Siitä kulkiessa sai savut päin naamaa ja huutoja että "Tuu säkin tupakalle kun kumminkin poltat" En ole ikinä polttanut. Minun sanottiin juovan alkoholia, vaikka en alaikäisenä ikinä juonutkaan. Oli sitten kiva bussissa kotimatkoilla kuulla tästä aina. Jos bussissa erehtyi liian lähelle kiusaajia istumaan, eräs poika tuli viereeni lääppimään ja puhui rivoja. En osannut silloin(kaan) tämmöiseen käytökseen sanoa mitään. Olin varma, että olin ansainnut sen. Tämä samainen käytös on ollut ongelma nyt  myöhemminkin elämässä, mutta ei nyt mennä niihin. Itkin usein bussissa matkalla kotiin. Ahdisti.


Opettajat eivät puuttuneet kiusaamiseeni, eivätkä oikein mihinkään vaikka heille kerrottiin. Kerran minulle eräs opettaja sanoi yläasteella että minä itse tein itsestäni helpon uhrin. Olin silloin jo tosi rikki ja totta kai syyllistin itseäni vielä enemmän, sillä minähän kaiken sain aikaan. Olin helppo uhri. Useasti en mennytkään enää tunnille kun olisi pitänyt, en vain pystynyt olemaan luokassa. Usein sain paniikkikohtauksen oireita luokassa, ja muutamia kertoja olinkin lähtenyt sitten pois luokasta, koska en vain pystynyt olemaan siellä.

Sain kerran paniikkikohtauksen kun piti mennä luokkaan (tämä tapahtui itseasiassa useamman kerran samana vuonna) ja opettaja ei tiennyt mikä minulla oli. En voinut reagoida mihinkään, tuijotin vain eteeni. Opettaja yritti kysellä mikä minulla on, mutta en voinut puhua. Muistan vain ne sanat mitkä opettaja minulle sanoi "Sinä viivytät tunnin alkua ja opetusta, eikä se käy". Muistan kun opettaja passitti minut sitten lopulta toiseen luokkaan tekemään tehtäviäni. Paniikkikohtaus iski kerran luokassa ollessani. Oltiin aloittamassa tuntia. Istuin tuolilla, en pystynyt liikkumaan. Opettaja käski minua moneen otteeseen ottamaan kirjat esille, mutta en voinut liikkua. Opettajan reaktiota tähän en muista tarkkaan, enkä mitä sitten tapahtui. Nämä tilanteet ovat jääneet mieleeni koska ne ovat olleet erittäin ahdistavia. Ja koska en voinut tehdä mitään, opettaja varmasti ajatteli että olin tahallani sellainen, vaikea oppilas.

Muistan pätkiä kiusaamistilanteista, mutta en paljoa kokonaisia tilanteita. Olin luultavasti niin ahdistunut ja osittain pelkäsin tosi paljon että mitä jos jäänkin yksin. Ja niinhän minä jäinkin, useasti. Kaverit eivät ymmärtäneet tilannettani, ja hekin kiusasivat minua joskus. Se tuntui pahalta, sillä minulla ei ollut paljoa kavereita. Yläaste oli minulle tosi rankkaa aikaa ja kiusaamisen vaikutukset näkyvät vielä tänäkin päivänä, vaikka on kulunut kuitenkin paljon aikaa näistä tapahtumista. Tämä kirjoitus kuitenkin vain pintaraapaisu siitä mitä koin, sillä en viitsi niitä kauheasti tänne avata enempää.

Itsetuhoiset ajatukset seuraavat minua vieläkin, vaikka itsetuhoiset teot ovatkin historiaa. Niistä en kerrokaan tämän enempää, mutta itsemurha ajatukset ovat olleet todellakin päivittäisiä silloin kun kiusaaminen oli pahimmillaan, ja nyt myöhemmin samat ajatukset seuraavat minua aina, kun masennus on tarpeeksi paha. Mutta en luovuta. Olen selvinnyt kaikesta kokemastani, ja tulen selviytymään jatkossakin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Piristä kommentilla ♥