Yhtäkkiä, kun muistot tulevat mieleeni, niiden mukana tulee myös helvetinmoinen ahdistus. Eikä sille voi yhtään mitään. Huomaan itkeväni koska olen ahdistunut taas jostain, mitä muistan ja tiedän, että niitä muistoissa olevia en saa enää ikinä takaisin. Oli kyse sitten eläimestä tai ihmisestä, ahdistus on yhtä suuri. Pelko siitä, että mitä jos menetän vielä muitakin. Mitä jos minulle tärkeimmät otetaankin minulta pois? Itken tätä kirjoittaessani, koska koen tätä tunnetta juuri nyt. On asioita joista en ole monen vuoden jälkeenkään voinut päästää irti. En pysty.
Kun olotilat vaihtelevat nopeasti, ajatuksetkin tuntuvat pyörivän ympyrää. Masennuksen takia en pysty olemaan täysin, 100% onnellinen, vaikka joinakin päivinä sitä leijailee pilvissä. Toisina päivinä taas synkkyyden verho on kiutoutunut ympärilleni, enkä koe ahdistavasta olotilasta mitään poispääsyä ja puran pahaa olonia milloin tutuille, milloin kaikkein tärkeimmille ihmisille, toivoen että he ymmärtäisivät. Tai yrittäisivät ymmärtää, koska eihän ahdistavia ja masentavia fiiliksiä kukaan ymmärrä täysin, koska kukaan ei ole minä. Jokainen kun kokee asiat eri tavalla, kukaan ei voi sanoa täysin ymmärtävänsä toista.
Haluan saada siivet
Lentää pois
Olla vapaa
Kuka oikeasti tuntee minut
Luulevat tuntevansa minut
Mutta eivät tunne tarinaani
Taikka elämääni
Faktaa fiktiosta eivät erota
Silti puhuvat kuin kaikki olisi totta
Kuin elämäni kiusattujen joukossa
- Runotyttö 2013
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Piristä kommentilla ♥